Kiitos, että et suojellut minua kaikelta

05.11.2017

Synnyin keskosena 3 kuukautta etuajassa. Äitini kaksosraskaus saatiin selville vasta synnytyksessä eikä kaikki mennyt ihan putkeen. Synnytyksen aikainen hapenpuute aiheutti aivovaurion; Leenille ison, minulle pienen. Kaksoissiskoni Leeni ei selvinnyt kuin kaksi ensimmäistä päivää. Minulla oli tuuria, sillä hapenpuute aiheutti ainoastaan vamman jalkoihini. Asuin kuukausia keskoskaapissa, jota legendan mukaan Tyksin lastenlääkäri Kero aina välillä potkaisi, jotta muistin hengittää. Lääkärit ennustivat aluksi etten opi koskaan kävelemään. Äitini tarttui jumppapalloon ja sanoi, että oppiihan tuo.

Uskon, että suurin onneni henkiin jäämisen lisäksi on ollut tuo lause. Rohkeat ja rakastavat vanhemmat ja lähisuku, jotka päättivät olla kohtelematta minua erityistapauksena.

Ensimmäiset askeleeni otin 5-vuotiaana. Aloitin lähikoulussa, vaikka helpompaa olisi ollut ohjata minut erityisluokalle. Juoksin cooperin testin, vaikka liikunnanopettaja joutui seisomaan toisen oppitunnin puolelle pururadalla odottaessaan minua maaliin. Kävelin kotiin, vaikka moni ulkopuolelta arvosteli sitäkin. Eikä kotona koskaan sanottu, ”ettei sun tarvi, kun sulla on toi vamma”. Rakastettiin, kannustettiin ja autettiin. Tiedostettiin varmasti, että tulee tilanteita, joissa tulee hankaluuksia. Niin kuin lapsikuoron kuorotelineillä, joilla en meinannut pysyä. Tai laskettelurinteessä – jota laskin kuin syöksylaskija, tasan 5 kertaa. Muistan, kuinka luokan pojat jähmettyivät ja vähän huvittuneina ihmettelivät, ”tuolta tulee Lekka”. Hävetti. Isäni iloitsi alarinteessä. Itse en ollut ihan varma oliko se minun lajini, mutta jälkikäteen tunsin ylpeyttä, että uskalsin. Että minut kannustettiin – siihenkin mäkeen.

Kasvoin tuntemaan itseni niin ehjäksi, vahvaksi ja normaaliksi kuin tässä kropassa vain voi.

Iso kiitos siitä Lekat, suku ja lähipiiri. Kiitos, että pistitte kulkemaan päin eikä vierestä. Uskaltamaan ja onnistumaan, kompastumaan ja kokeilemaan uudelleen. Ymmärtämään, että erilaisuus ei ole vamma, vaikka vamma tekeekin erilaiseksi.

Jokaisella meillä on omat haasteemme ja kipupisteemme kannettavanamme. Kanna omasi ylpeydellä, hyväksy ja pidä omanasi – niin muutkin hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Ja käytä samaa järkeä ja isoa sydäntä omiin lapsiisi. Vahvuus ja luottamus itseensä syntyy rakastamalla ja rohkaisemalla, kasvaa itse kokeilemalla ja onnistumalla, epäonnistumallakin.

Ilman koettelemuksia meistä ei olisi mihinkään.

Läheisenpäivä on hyvä idea – mutta vietetään sitä joka päivä. Isät ja Äidit pitäkööt kerran vuodessa omansa.

Rakkaudella,

Henna